Boston

nykyisessä sosiopoliittisessa ilmapiirissä on vaikea käsitellä arabimaailmasta nousevaa esteettistä tuotantoa ilman, että siihen kohdistuu usein kahtiajakoinen benediction tai ire-reaktio. Aiemmin laiminlyötyjä ja nousevia ääniä alueelta on nyt liikkeellä kansainvälisillä taidemarkkinoilla sekä yksityisten gallerioiden, taidemessujen, biennaalien ja Lähi-idässä avautuvien museoiden tulvan ansiosta että länsimaiden kiinnostuksen kasvun ansiosta, mistä ovat osoituksena näyttelyt (vaikkakin ongelmallisesti nimetyt), kuten ” Unveiled: New Art from the Middle East “at Saatchi Gallery in 2009;” Light from the Middle East: New Photography” at the Victoria and Albert Museum in 2012-13; “The hedelmällinen puolikuu: Gender, Art and Society,” järjestämä Rutgers Institute for Women and Art in 2012;ja “Come Invest in Us. You ‘ll Strike Gold” HilgerBrot-Taidehallissa vuonna 2012. Joidenkuiden mielestä nämä ovat terveitä merkkejä siitä, että pitkään väärin esitetty väestö on kriittisesti purkamassa ja palauttamassa identiteettiään moninaisilla taiteellisilla muodoilla ja levittämistavoilla.; toisille se on oire uusliberalistisen kapitalismin rodullistettujen ja säätelevien voimien aikaansaamasta uudesta kolonialismista ja loputtomasta sotatilasta.

Kristen Greshin kuratoima näyttely perustuu Lähi-idästä kotoisin olevan all-female photographic collective-valokuvakollektiivin nimeen Rawiya, joka tarkoittaa “Hän joka kertoo tarinan”, ja se esittelee kahdentoista naisvalokuvaajan töitä, jotka haastavat sukupuolistereotypioita tuomalla maahan ja paikallisiin konventioihin visuaalista esittämistä, Orientalisoidun naiseuden tropiikkeja sekä viittauksia valtasuhteiden rakentamiin yksityisiin ja julkisiin sfääreihin, joissa taiteilijat elävät ja työskentelevät. Esimerkiksi Tanya Habjouqan “Gazan naiset”, 2009, käyttää suoraa dokumenttityyliä paljastaakseen vapaa-ajan ja keveyden hetkiä naisille, jotka elävät Israelin kansallisvaltion kaksinkertaisen piirityksen ja linnoittautuneen patriarkaatin alla; Jananne Al-Anin video Shadow Sites II, 2011, käyttää ilmakuvausta tutkiakseen Irakin maisemaa, jonka abstraktio satelliittikuvien avulla oli helpottanut sen muuttumista armottomaksi operaatioteatteriksi molempien Persianlahden sotien aikana.; Newsha Tavakolian “Listen” -sarjassa vuodelta 2010 esitetään suurikokoisia muotokuvia iranilaisista laulajista, joita on kielletty esiintymästä julkisesti, sekä kuviteltuja CD-kansia ja mykistettyjä videoita, joissa he laulavat intohimoisesti ennenkuulemattomia sävelmiä.

“She Who Tells A Story” onnistuu kuvittelemaan Lähi-idän naiseuden vivahteikkaamman kirjon länsimaiselle yleisölle, jota kapea, ideologisesti välittynyt kuvavalikoima peittää alleen. Sen sijaan, että nämä teokset tarjoaisivat tyypillisiä alistuvien naisten kuvauksia, ne “kertovat” siitä, että jokaisella taiteilijalla oli pääsy tiloihin, jotka olivat usein miespuolisten kollegoidensa ulottumattomissa, tai tilanteista, jotka toteutuivat vastauksena valokuvaajan (valtuutettuun) sukupuoliseen läsnäoloon. Huolimatta parhaista aikomuksista tukea lahjakkaiden iranilaisten ja arabimaiden harjoittajien työtä, näyttely edistää myös henkilökohtaisen tarinan myyttistä diskurssia, joka on perinteisesti antropologisoitu, hyväntahtoinen ja humanistinen kertomus “muista” ihmisistä ja paikoista, joka peittää museologisille pyrkimyksille ominaisen postkolonialistisen köyhyyspolitiikan.

kuten oheinen kuratointilausunto antaa ymmärtää, näyttelyä suunniteltiin “kutsuksi . . . avata kulttuurinen vuoropuhelu, joka ei keskity konflikteihin ja politiikkaan, vaan alkaa taiteen ja kietoutunut historia valikoima satunnaisia valokuvaajia.”Halu asettaa esteettinen tuotanto politiikan edelle on ymmärrettävää, ja nämä kuvat ovat varmasti omanlaisiaan kekseliäinä taiteellisina kannanottoina. Meidän on kuitenkin varottava kaikkea taiteen vaatimista ennen politiikkaa, sillä tämän ja monien muiden vastaavien kuratoriaalisten hankkeiden ydin on väistämättä poliittinen ydin. Näyttelyn kehystäminen yhden geopoliittisen kiistakapulan ympärille ja sen rajaaminen kansallisten ja sukupuolten välisten erojen ympärille on edelleen länsimaisen museon etuoikeus, sillä museon tehtävänä on määritellä esteettistä moniarvoisuutta koskevat sitoumuksensa, kunhan tällaiset aiheet eivät ole liian epämukavan poliittisia.

—Nuit Banai