Guest Post: Review of the God Who Weeps

by Elizabeth Pinborough

Elizabeth Pinborough on freelance-kirjailija ja toimittaja. Hänen teoksiaan ovat olleet dialogi, Fire In The laidun: Twenty-first Century Mormon Poets ja Wilderness Interface Zone.

sain tietää itkevästä Jumalasta, kun minut kutsuttiin bloggaaja Q&A terryl ja Fiona Givensin kanssa Deseret-kirjaan Salt Lake Cityyn noin kuukausi sitten. Otin kirjan nopeasti ylös ja luin siitä puolet sekä Ben Parksin ja Jacobin ja Julie Smithin alustavat arviot ennen tapahtumaa. Itkevä Jumala on kaunis pieni kirja. Lukuun ottamatta sen verrattain ohuita 148 sivua, siinä ei ole mitään vähääkään. Se on vaikuttava laajuudessaan ja kirjallisuudessaan. Sen proosa on harvan eleganttia ja helposti lähestyttävää. Ja se on rakastavasti kirjoitettu. Ennen kaikkea kirja on kuitenkin kaunis siinä, mitä se tavoittelee. Givenses sanoi kirjoittaneensa kirjan kunnioituksesta “epäilyksen pyhyyttä”kohtaan: toisin sanoen, jotta todellinen usko olisi olemassa, on oltava sekä järkevät perusteet uskoa että järkevät perusteet olla uskomatta. “Järkevän epäilyksen kontekstissa” Givenssit loivat kirjansa pyristelijät mielessään, niiden nuorten määrä, jotka eroavat kirkosta ehkä siksi, etteivät he ymmärrä Mormoniopin periaatteita. Kirja toimii laajennettuna ja sydämellisenä kirjeenä epäilijälle ja ” proosallisena hymninä Joseph Smithin sanoittamalle järkevälle evankeliumille.”

he tarjoavat” accessible evidences for finding believe in God a reasonable choice ” (11). On raskasta astua eturintamaan taistelussa sekularismia, epämääräistä hengellisyyttä ja epätietoista uskoa vastaan keskellä nuorten joukkopakoa järjestäytyneestä uskonnosta ja tässä nimenomaisessa tapauksessa mormonismista ja yrittää tarjota myötätuntoinen ja perusteltu vastaus epäilykseen. Mutta tällaista vastakaikua tarvitaan kipeästi, ja Givenssit tarjoavat kirjallaan suunnattoman vastauksen.

jossain määrin, ymmärtääkseen täysin Givenses’ n kirjan voiman täytyy lukea uskon silmin.* Vaikka kirja on kirjoitettu epäilijöille, se on oppineisuus uskovasta näkökulmasta; sen syy on uskollinen. Terrylille kirja edustaa akateemisen ja hartauden yhteensovittamista, sulautumista siihen, mitä hän kutsui “binokulaariseksi näkemykseksi.”Q&: n aikana Terryyli jakoi anekdootin, joka kuvaa täydellisesti näiden lähestymistapojen eroja tai etenemistä tiukasta akateemisesta uskoon. Vähän aikaa sitten Fiona ja hän viettivät aikaa Notre Damen katedraalissa. Aluksi he kiertelivät pihan ympärillä ja ottivat sisään rakennuksen ulkopuolen. Tämä antoi heille käsityksen rakennuksen rakenteesta. Vasta kun he kuitenkin astuivat katedraaliin ja näkivät lasimaalaukset sisäpuolelta, he pystyivät täysin ymmärtämään tuon tilan kauneuden. Samoin on uskollisen oppineisuuden laita. Evankeliumikuvan kauneutta ei voi käsittää kokonaisuudessaan pelkän älyn avulla. “Elävä pyhyyden periaate” ** täytyy istuttaa meihin, Fiona sanoi.

Q&a osallistujat pyysivät Givensesiltä apua teologisen käytännön vaikutusten selvittämiseen Mormonismissa. Terrylin mukaan he eivät käytä termiä” teologia ” kuvaamaan projektiaan itse kirjan sisällä. Tämä viittaa minulle, ja käy ilmi kirjan sisällöstä, että he eivät ole kiinnostuneita luomaan sisäpiirin/ulkopuolisen keskustelun noudattamalla sanastoa, joka on toisinaan kieltämättä arcane henkinen kurinalaisuus. Fiona viittasi “teologian” tiukkaan etymologiseen määritelmään, joka on jatkuvaa pohdintaa Jumalasta. Jokainen on vastuussa omasta uskonnostaan ja omista uskonnollisista vakaumuksistaan, Fiona sanoi. Teologia ei ole ainoa tieteenala: “oma taipumuksemme Jumalaan saa meidät tekemään teologiaa.”Jokainen on vastuussa omasta teologisesta pohdiskelustaan ja oman jumaluuden tuntemuksensa kasvamisesta. Tämä henkilökohtainen iän korostaminen on hyvin virkistävää verrattuna siihen huolestuneeseen pyrkimykseen, että odotamme auktoriteettien antavan vastauksia kysymyksiin tai antavan meille luvan ajatella vaikeiden kysymysten läpi, vaikka se merkitsisikin sitä, että olemme jonkin aikaa vaikeuksissa.

jumalallisen ja inhimillisen tahon toiminnan ymmärtäminen ajaa kirjaa voimakkaasti eteenpäin. Jumala haavoittuvana olentona, joka etsii yhteyttä luomuksiinsa, päättää kohdistaa sydämensä ihmiskunnalle, ja ihmiset haluavat kohdistaa sydämensä Jumalaan pyrkiessään kirjaimellisesti jäljittelemään Jumalaa (imitatio Christi/imitatio dei). Hanokin kohtaaminen Jumalan kanssa Mooseksen kirjassa on pääesimerkki siitä, miten ihminen katselee jumalallista luontoa ja sitten osallistuu siihen. Hanok näkee Jumalan tuskan kansansa kärsimyksistä ja kysyy, miten Jumala pystyy itkemään heidän puolestaan. (Juuri tämän kärsivän ja haavoittuvan Jumalan antajat näkevät olevan palvontamme ja ihailumme arvoinen: “Tässä universumissa, tai missään mahdollisessa universumissa, ei voisi olla mitään täydellisempää, täydellisempää, kauneinta, palvonnan arvoista ja emuloinnin arvoista, kuin tämä rakkauden, ystävällisyyden ja haavoittuvuuden Jumala”.)

seuraavaksi Hanok kokee jumalallisen luonnon itselleen. Hän tietää, katsellen ihmiskunnan kurjuutta, itkee, ja hänen sydämensä turpoaa yhtä leveä kuin ikuisuus (katso Mooses 7:41). Givenses kirjoittaa, ” opettanut korkeimmista asioista itkevän Jumalan, Hanok tulee itkevä profeetta. Hänen kokemuksensa rakkaudesta, joka on tavoittavuudeltaan umpimähkäistä ja seurauksiltaan haavoittuvaa, vie hänet jumalallisen luonnon ytimeen. Tämä on jumalisuuden salaisuus, jota Hanok ei vain näe, vaan elää nyt itselleen. Hanokin kohtaaminen Jumalan kanssa, hänen sijaiskokemuksensa äärettömästä rakkaudesta, toimii mallina sille tielle taivaaseen, jota hän—ja me kaikki—toivomme kulkevamme. . . . Täydellisimmän rakkauden ruumiillistumana, jonka maailmankaikkeus on tuntenut, Kristus on malli, johon pyrimme” (105, 117). Eräs Avustusseurani sisar esitti suurenmoisen ytimekkään selityksen Kristuksen rakkauteen osallistumisestamme. Hän sanoi, että elämällä niin kuin Kristus eli me tarjoamme parannusta toisille. Kuten Givenses osoittaa, teologisen pohdinnan pitäisi johtaa oikeaan toimintaan, jonka avulla me nostamme langenneita veljiämme ja sisariamme, ruokimme nälkäisiä ja vaatetamme alastomia. C. S. Lewisin mukaan kirkon tarkoitus on opettaa meitä olemaan “pieniä kristuksia” (qtd. 117). Lopulta “tärkeämpää” kuin hankkimamme tieto “on se, miten muutamme tällaisen oppimisen rakkaudeksi” (118).

rakastan sitä, että tämä teologia ei ole pelkästään mietiskelevä vaan myös aktiivinen. Q&A: ssa nousi vääjäämättä esiin kysymys theodicy—miksi Jumala ei puutu asiaan estääkseen laajamittaisia julmuuksia, joita tapahtuu ympäri maailmaa joka päivä? Terryl vastasi, että laitoimme liikaa vastuuta Jumalalle. Ehkä Jumalan tehtävä ei ole korjata maailman ongelmia. Olemme vastuussa maailman tarpeiden täyttämisestä. Tämä on teologiaa, jota ei itse asiassa voi passivoida. Se asettaa meille vaatimuksia ja vaatii meitä muuttumaan täysin rakkaudellisiksi palvelijoiksi.

Q&a osoittautui hyvin liikuttavaksi kokemukseksi ja osaksi Oman uskonmatkani huipentumaa viimeisen neljän vuoden aikana. Givensesin sanoma oli erityisen koskettava, koska olin kokenut etäisyyden aiheuttaman epätoivon ja onnistunut pelastamaan uskon persoonalliseen Jumalaan. Se oli katkeransuloista, koska heidän sanomansa ja menetelmänsä olisivat voineet tarjota apua vaikutuksille alttiille etsijälle. Olen kiitollinen siitä, että Jumala, joka itkee, tavoittaa monia muita etsijöitä, jotka tarvitsevat kipeästi vahvistusta siitä, että “Jumala ei ole radikaalisti toinen, eikä hänen taivaansakaan” (121). Ehkä Rilke kiteyttää tämän kirjan argumentin parhaiten:

Jumala puhuu meille jokaiselle niin kuin hän meidät tekee,
sitten kävelee kanssamme hiljaa ulos yöstä.

näitä sanoja me himmeästi kuulemme:

sinä, joka olet lähetetty muistamattomiin,
mene kaipauksesi äärirajoille.
ilmentävät minua.

Flare up like flame
and make big shadows I can move in.

Let everything happen to you: beauty and terror.
just keep going. Mikään tunne ei ole lopullinen.
Don ‘ t let yourself lose me.

lähellä on maa, jota he kutsuvat elämäksi.
sen tuntee sen vakavuudesta.

anna kätesi.***

* “sillä meille saarnattiin evankeliumia, samoin kuin heillekin; mutta saarnattu sana ei hyödyttänyt heitä, koska se ei sekoittunut uskoon niihin, jotka sen kuulivat” (Hepr.4:2).
** ” sen, mikä auttaa meitä tuntemaan ja ymmärtämään oikein Jumalan asiat, täytyy olla elävä pyhyyden periaate sisällämme. . . . Jumalallinen totuus ymmärretään paremmin, kun se ilmenee ihmisten sydämen ja elämän puhtaudessa, kuin kaikissa niissä ovelissa mukavuuksissa, joihin uteliaat älyt saattavat sen esittää. . . . Joillakin on liian huono sydän ollakseen hyvä pää. . . . Sen, joka löytää totuuden, täytyy etsiä sitä vapaalla tuomiolla ja pyhitetyllä mielellä” (John Smith, “the True Method of attaching Divine Knowledge”, the Methodist Magazine 4, osa. 8 (huhtikuuta 1825), 122-26).

***Ranier Maria Rilke, Book of Hours: Love Poems to God, trans. Anita Barrows ja Joanna Macy (New York: pingviini, 2005), 119.

P. S. keskustelu jatkuu. Äläkä unohda lukea sitä itse!

1. Derekin arvio samasta tapahtumasta.
2. Adam Miller uskosta kirjaan; tyytyväisyydestä; esielämään, Darwiniin, virastoon.
3. Jacobin arvostelusarjan ensimmäinen osa.
4. Peggy Fletcher Stackin arvostelu.