hoitajakriisi. Onko vuosi 2015 oikea vuosi kääntää vuoden 2000 hankkeen virheet?

terveydenhuoltoalalla on epäilemättä edessään useita suuria haasteita: kasvava vanhusväestö, parempi diagnoosi, joka johtaa usein pitkiin kalliisiin hoito-tai leikkausjaksoihin, väestön, tiedotusvälineiden ja hallituksen tiukempi valvonta sekä taloudellisten, käytännöllisten ja inhimillisten resurssien niukkuus. Kaikista näistä näen välittömin on krooninen pula pätevistä sairaanhoitajista ja se on, että on puututtava kiireellisesti.

ongelma on se, että hoitajia ei ole. Kliiniset Käyttöönottoryhmät (“CCG” s), aiemmin Primary Care Trusts, ovat yhdessä NHS: n ja hoivakodin toimijoiden kanssa kilpaa rekrytoidakseen Espanjasta, Portugalista ja muista EEC-maista. Etelä-Afrikka ja Filippiinit ovat perinteisesti olleet valintamaita, mutta työvoiman liikkuvuuden aiempaa löyhempi valvonta, ammattipätevyyden vastavuoroinen tunnustaminen ja suhteellisen heikot taloudet tekevät ETY: stä nyt houkuttelevamman.

tämä ei suinkaan ole mikään ihmelääke, vaan se tuo esiin monia muita kieleen, kulttuuriin ja sosiaalisiin paineisiin liittyviä ongelmia, joita on tasapainotettava avoimien työpaikkojen täyttämisen välitöntä helpottamista vastaan.

olen havainnut vuosien varrella, että meillä on taipumus uskoa, että jokaiseen ongelmaan on perussyy. En usko, että maailma yleensä toimii näin, mutta keskusteluissani hoiva-alan sairaanhoitajista kuitenkin yksi yhteinen teema nousee jatkuvasti esiin. Projekti 2000.

vuoden 2000 hankkeen tarkoituksena oli “ammattimaistaa” kutsumusammatti, sillä siinä tunnustettiin, että lääketieteelliset hoidot monimutkaistuivat, minkä vuoksi sairaanhoitajien koulutusta oli parannettava. Tämä saattoi hyvinkin olla perusteltu argumentti, mutta liian yksioikoinen ajattelu johti siihen, että heitimme sanonnan mukaisen vauvan pesuveden mukana pois.

aikana, jolloin yhteiskunta etsi tapoja kasvattaa kunnioitusta hoitoa antavia kohtaan, ajatus siitä, että siitä tehtäisiin enemmän akateeminen tutkinto, jossa olisi enemmän “ammatillinen” merkki, tuntui oikealta ratkaisulta. Se, että vain kaksi vuotta ammatillista koulutusta saaneet saisivat kutsua itseään sairaanhoitajiksi, vain vesittäisi nimeen liitettävän cachetin. Miltähän armeijamme näyttäisi, jos ainoa saapumispaikka olisi Sandhurst?

minusta näyttää siltä, että yleiset “sairaanhoitajat” nähtiin homogeenisena voimavarana, sillä ajatuksena oli, että olisi yksi hoitotyön tutkinto (RGN), joka on täysin ymmärretty ja joka osoittaa saman tason koulutusta kuka tahansa tittelin haltija.

todellisuus on, että tarvetta on erityyppisille hoitajille.
esimerkiksi hoivakodin hoitajat tarvitsevat tiettyjä perustaitoja – haavan sidontaa, huumeiden annostelua, suonensisäistä syöttämistä, PEG-syöttämistä ja niin edelleen, suurin piirtein niitä taitoja, joita senillä, jolla on ollut kaksi vuotta työharjoittelussa, olisi ollut. Nykyään vaaditaan, että sairaanhoitajan on oltava tutkinto, jotta hän voi pätevöityä. Tämä estää tehokkaasti pääsyn niihin, jotka eivät ole akateemisia, mutta joilla on aito halu hoitaa sairaanhoitoa ja kyky tarjota perusterveydenhuoltoa. Se tekee myös käytännöllisesti katsoen mahdottomaksi täysi-ikäisten tulokkaiden, erityisesti perheellisten, pätevyyden ottaen huomioon ne monet paineet, jotka johtuvat opiskelusta samalla kun he tasapainoilevat perhe-elämän vaatimusten kanssa. Jäljelle jää pääasiassa nuoria, joilla on vähän käytännön elämänkokemusta, jotka ovat akateemisempia mutta eivät välttämättä kaikkein välittävimpiä. On myös luultavasti syytä huomata, että ensimmäisen vuoden keskeyttäneiden osuus hoitotyön kursseja noin 40% osoittaa, että graduate-vain merkintä ei todellakaan toimi.

joten voimmeko, ja pitäisikö, kääntää kelloa taaksepäin?

tarvitaanko jokaiseen työhön, joka ilmeisesti vaatisi pätevän sairaanhoitajan, aidosti joku tutkintotasoinen? Aikana minun vuotta aikuisten sosiaalihuollon olen huomannut, että resurssi useimmat potilaat haluavat enemmän on ihmiskontakti.

meidän ei tarvitse muuttaa järjestelmää, mutta meidän on lisättävä SEN: n roolia, ehkä kutsuen sitä “Sosiaalihoitajaksi”. Meidän on arvioitava huolellisesti uudelleen, missä tarvitaan SCN: ää RGN: n sijaan ja henkilökuntaa sairaaloissamme ja kodeissamme asianmukaisesti.

Tony Stein on Healthcare Management Solutionsin toimitusjohtaja