Tullitariffeja ja kauppaa koskeva yleissopimus – Pääsivu

Tausta

vuoden 1947 tullitariffeja ja kauppaa koskeva yleissopimus (jäljempänä “GATT”) syntyi toisen maailmansodan jälkeisten kansainvälistä taloudellista yhteistyötä koskevien neuvottelujen tuloksena. Nämä neuvottelut johtivat Bretton Woods-sopimuksiin-Kansainväliseen valuuttarahastoon ja kansainväliseen jälleenrakennus – ja kehityspankkiin-mutta uskottiin, että Bretton Woods-instituutioita oli täydennettävä kauppaa käsittelevällä järjestöllä. Neuvottelut Havannan peruskirjasta, johon sisältyisi kansainvälinen kauppajärjestö (jäljempänä “ITO”), perustuivat sekä Yhdysvaltojen että neuvotteluja johtaneen Yhdistyneen kuningaskunnan näkemykseen, jonka mukaan kaupan vapauttaminen oli välttämätöntä, jotta vältettäisiin sotienvälisten vuosien protektionismi, joka oli haitannut useimpia talouksia. Yhdysvallat oli kiinnostunut näkemään Britannian keisarillisten etuuksien loppumisen ja Britannia oli kiinnostunut Yhdysvaltain korkeiden tullien alentamisesta.

alustavissa neuvotteluissa kattavasta kansainvälisestä kauppajärjestöstä kävi kuitenkin selväksi, että neuvottelut kestäisivät jonkin aikaa, ja joukko valtioita päätti neuvotella rinnakkaisesta, suppeammasta erillisestä järjestelystä, joka keskittymällä valtioiden kaupan esteiden ja erityisesti tullitariffien vähentämiseen toisi valtioille pikaisia etuja kaupan vapauttamisesta. Näin ollen neuvotellaan tullitariffeja ja kauppaa koskevasta yleisestä sopimuksesta, joka kattaisi olennaisilta osiltaan yhden ITO: n luvuista ja joka voitaisiin sisällyttää ITO: hon sen tultua voimaan.

GATT-neuvottelut, joissa myös Yhdysvallat ja Yhdistyneen kuningaskunnan valtuuskunnat olivat johdossa, saatiin päätökseen alle vuodessa, vaikka amerikkalaisten ja brittien näkemykset olivatkin varsin perustavanlaatuisia. Sekä Yhdysvaltojen että Yhdistyneen kuningaskunnan yhteinen tavoite oli välttää syrjintää kaupassa, vaikka niillä oli erilaisia näkemyksiä siitä, miten tähän pitäisi päästä. GATT oli sopimus, jolla oli taloudellisia tavoitteita; Keskeiset neuvottelijat olivat pääasiassa taloustieteilijöitä ja heidän lopullinen sopimuksensa heijasti ajan oletuksia kaupan taloudellisista hyödyistä. Yhdysvaltain valtuuskunnan jäsenen, myös taloustieteilijän, laatima teksti valmistui lokakuussa 1947 ja GATT tuli väliaikaisesti voimaan 1.

alun perin Gattin allekirjoittajia oli 23. Kun GATT liitettiin Maailman kauppajärjestöön (jäljempänä “WTO”), Gattin sopimusosapuolia oli 128. Gattiin liittyminen ei ollut avoinna ainoastaan täysin suvereeneille valtioille, vaan myös hallituksille, jotka “toimivat erillisen tullialueen puolesta, jolla on täysi riippumattomuus sen ulkoisten kauppasuhteiden hoitamisessa” (XXXIII artikla). Tämän seurauksena Hongkongista tuli Gattin sopimusosapuoli.

GATT-neuvotteluissa oli käytännössä kaksi raidetta. Ensimmäinen oli itse Gattin teksti ja toinen varsinaiset tullien alentamista koskevat neuvottelut. GATT ei ollut vain joukko velvoitteita siitä, mitä valtiot voisivat tehdä kaupan sääntelyssä, vaan se oli myös kehys tullien alentamiselle, josta tuli pitkällä aikavälillä yksi Gattin tärkeimmistä saavutuksista. Mutta GATT oli ainoa väline, joka syntyi neuvotteluissa 1946-48 ja sen “väliaikainen” luonne oli jatkaa vielä 47 vuotta. Vaikka Havannan peruskirja, johon sisältyi kansainvälinen kauppajärjestö, valmistui maaliskuussa 1948, Yhdysvaltain senaatti ei koskaan ratifioinut sitä, eikä se koskaan tullut voimaan. Ennen WTO-neuvotteluja GATTISTA ei pyritty tekemään pysyvää eikä väliaikaista sopimusta.

se, että Gattin katsottiin olevan luonteeltaan väliaikainen ja lakkautettava ITO: n tultua voimaan, vaikutti sen täytäntöönpanoon, sen toimintaan ja siihen, miten se koettiin. Sillä ei ollut varsinaista institutionaalista rakennetta; sen allekirjoittajat oli nimetty sopimuspuoliksi, ja sitä hallinnoi väliaikainen sihteeristö, joka oli perustettu tulevan ITO: n sihteeristöksi. Osittain siksi, että GATT oli taloustieteilijöiden neuvottelema väline, sitä ei pidetty sopimuksena, vaan pikemminkin “sopimuksena”, eikä se moneen vuoteen tullut julkisten kansainvälisten lakimiesten horisonttiin. Kieli oli usein vaikeaselkoista, ja sen ymmärtäminen vaati tietoa siitä, miten kotimaiset tullijärjestelmät toimivat. John Jacksonin ja Robert Hudecin työ toi Gattin kansainvälisten lakimiesten ulottuville.

GATT-teksti

GATT-teksti on sekoitus osapuolille asetettuja nimenomaisia velvoitteita, lausumia siitä, mitä osapuolten pitäisi (eikä “tulee”) tehdä, ja lausumia siitä, mikä on toivottavaa. Se ei ole, kuten voidaan odottaa perustamissopimukselta, asiakirja, joka ilmentää vain oikeudellisia velvoitteita. Tämä kuvastaa osittain taloustieteilijöiden laatiman lainvalmistelun luonnetta, mutta myös osoitusta siitä, mihin hallitukset olivat tuolloin valmiita lähtemään mukaan. On opettavaista, että tarkempi ja laaja-alaisempi ITO ei koskaan saanut valtioiden hyväksyntää.

sopimusteksti on myös sikäli hyvin epätavallinen, että sen liitteenä I on “huomautuksia ja lisämääräyksiä”, joissa selitetään ja selvennetään sopimuksen artikloja ja jotka ovat sopimuksen “erottamaton osa”. Nämä huomautukset ja lisämääräykset ovat lähinnä neuvottelijoiden selityksiä siitä, miten teksti on ymmärrettävä, ja niistä on tullut tärkeitä Gattin tulkinnassa. Näin ollen Gattin artiklat on luettava lisähuomautusten valossa ja usein niiden rinnalla, joita kutsutaan “ad-artikloiksi”.”

GATT sisältää vaihtelevan normatiivisuuden lisäksi määräyksiä, jotka liittyvät enemmän tai vähemmän sopimuksen keskeisiin tavoitteisiin. Joissakin tapauksissa ne heijastivat asioita, jotka olivat tuolloin merkittäviä, mutta joilla ei ole yhtä suurta merkitystä sopimuksen kehityksen kannalta tai jotka ovat nykyään tärkeitä. Tässä muistiossa keskityn pääasiassa sopimuksen keskeisiin määräyksiin, jotka kuvastivat kaupan vapauttamisen päätavoitetta, mutta viittaan aiemmin vähemmän tärkeisiin määräyksiin, joiden merkitys on kasvanut huomattavasti WTO: n voimaantulon myötä.

Perusvelvoitteet

1. Syrjimättömyys

Gattin johdanto-osassa todetaan selvästi, että sopimuksen tavoitteena oli “tullien ja muiden kaupan esteiden huomattava alentaminen ja syrjivän kohtelun poistaminen kansainvälisessä kaupassa”. Näiden tavoitteiden keskeinen ydin löytyy Gattin kolmesta ensimmäisestä artiklasta. Syrjimättömyyden perusperiaate, joka ilmaistaan I artiklassa “yleisenä suosituimmuuskohteluna” (MFN), on seuraava:

“minkä tahansa sopimuspuolen myöntämä ETU, Etu, erioikeus tai vapautus mistä tahansa muusta maasta peräisin olevalle tai sinne tarkoitetulle tuotteelle myönnetään välittömästi ja ehdoitta kaikkien muiden sopimuspuolten alueelta peräisin olevalle tai sinne tarkoitetulle samankaltaiselle tuotteelle.”

velvoite antaa kaikille sopimuspuolille kaikki sopimuspuolelle koituvat edut on ilmaistu nimenomaisesti tariffien osalta II artiklassa. tämän artiklan mukaan sopimuspuolet eivät saa periä muista sopimuspuolista peräisin olevasta tuonnista tulleja, jotka ylittävät niiden sopimukseen liitetyissä tariffiluetteloissa määrätyt tullit. Nämä aikataulut olivat GATT-neuvottelujen yhteydessä käytyjen tariffineuvottelujen tulos. SUOSITUIMMUUSPERIAATTEEN soveltaminen kaikkiin sopimuspuoliin tällä tavoin merkitsi SUOSITUIMMUUSVELVOITTEEN monenvälistämistä, joka tähän asti oli ollut vain kahdenvälisissä sopimuksissa.

III artikla sisältää syrjimättömyyden toisen pilarin, kansallisen kohtelun periaatteen. Kansallisen kohtelun perusperiaate, joka ilmaistaan 1 kohdassa, on se, että tuontituotteita ei saa kohdella kotimaista tuotantoa suojelevilla veroilla, laeilla tai asetuksilla. Tämä käy selvästi ilmi 2 kohdasta, jossa säädetään, että tuontituotteisiin sovellettavat verot eivät saa ylittää “samankaltaisiin kotimaisiin tuotteisiin”sovellettavia veroja. Samoin 4 kohdassa määrätään, että jäsenvaltiot eivät saa soveltaa “lakejaan, asetuksiaan ja vaatimuksiaan” tavalla, joka antaa tuontituotteille epäedullisemman kohtelun kuin kotimaisille tuotteille.

2. Tuonnin ja viennin määrälliset rajoitukset

Gattin tavoitteena oli vapauttaa kauppa sallimalla tullit, joista voidaan neuvotella ajan mittaan. Samalla kuitenkin tunnustettiin, että muut rajatoimet, kuten kiintiöt, pitäisi poistaa. Tämä on XI artiklan sisältö, jossa vahvistetaan “tullit, verot ja maksut”, mutta kielletään “kiellot tai rajoitukset” tuotteiden tuonnille tai viennille tai vientiin myytäville tuotteille. Tähän on itse asiassa monia poikkeuksia, erityisesti Maatalouskauppa ja toimenpiteet kriittisen elintarvikepulan torjumiseksi. XI artikla luo kuitenkin perustan WTO: n tuonti-ja vientivalvontaa koskeville tiukemmille rajoituksille.

3. Suojatoimenpiteet

riskit, joita maat kohtaavat alentamalla tulleja, ovat se, että lisääntyneen tuonnin aiheuttama kilpailu voi vaikuttaa rajusti ja usein ennakoimattomasti kotimaiseen tuotantoon. XIX artiklassa tätä käsiteltiin sallimalla sopimuspuolten ryhtyä suojatoimenpiteisiin, joihin kuului sellaisen velvoitteen tai myönnytyksen keskeyttäminen, joka on johtanut lisääntyneeseen tuontiin, joka aiheuttaa tai uhkaa aiheuttaa vakavaa haittaa samankaltaisten tai suoraan kilpailevien tuotteiden kotimaisille tuottajille. Tämän toimivallan käyttöä koskevat erityisehdot vahvistetaan XIX artiklassa, mukaan lukien ennakkoilmoitus Gattin sopimuspuolille.

poikkeukset

suojatoimien ja monissa Gattin artikloissa esitettyjen poikkeusten lisäksi GATT-velvoitteisiin sisältyy sekä yleisiä poikkeuksia että turvallisuuspoikkeuksia. Jotkin yleisistä poikkeuksista liittyvät tuolloin erityisen tärkeisiin asioihin, kuten kullan ja hopean tuontiin tai vientiin, mutta monilla näistä poikkeuksista oli suuri merkitys Gattin kehityksen kannalta, mukaan lukien ihmisten, eläinten tai kasvien suojelemiseksi tai terveyden suojelemiseksi tarvittavat toimenpiteet sekä ehtymättömien luonnonvarojen säilyttämiseen liittyvät toimenpiteet. Vaikka julkisen moraalin suojelemisen edellyttämiä toimenpiteitä koskeva poikkeus oli voimassa useita vuosia, siitä tuli myöhemmin tärkeä WTO: n puitteissa.

poikkeukseen vetoamiseen sovellettiin XX artiklassa esimmäistä vaatimusta, jonka mukaan poikkeusta ei saa soveltaa tavalla, joka merkitsisi mielivaltaista tai perusteetonta syrjintää tai kansainvälisen kaupan peiteltyä rajoittamista. Tämän säännöksen tulkinnasta on tullut tärkeä kysymys XX artiklan poikkeusten soveltamisessa.

XXI artikla käsittelee turvallisuuteen liittyviä poikkeuksia. Artiklan ensisijaisten määräysten tarkoituksena on suojella sopimuspuolta joutumasta paljastamaan tietoja, jotka ovat sen turvallisuusetujen vastaisia, eikä estää sopimuspuolta toteuttamasta toimia turvallisuusetujensa suojaamiseksi. Ratkaisevaa on se, että molemmissa tapauksissa sopimuspuoli itse määrittelee turvallisuusedut päällisin puolin.: sopimuspuolen ei tarvitse paljastaa tietoja, joiden ilmaisemisen se “katsoo keskeisten turvallisuusetujensa vastaiseksi”, ja sopimuspuoli voi toteuttaa toimenpiteitä, “joita se pitää tarpeellisina keskeisten turvallisuusetujensa turvaamiseksi”. Se, oliko kyseessä itsearviointi, oli Gattin puitteissa spekulaatiota, ja myöhemmin siitä on tehty WTO: n paneelipäätöksiä.

sopimuspuolen velvollisuudesta voidaan poiketa myös siten, että sopimuspuolet luopuvat velvoitteesta kahden kolmasosan enemmistöllä (XXV artikla).

Tulliliitot ja vapaakauppa-alueet

SUOSITUIMMUUSPERIAATE asetti haasteen tulliliittojen ja vapaakauppa-alueiden kaltaisille etuusjärjestelyille, joihin GATT-sopimuksen neuvotelleet valtiot olivat liittyneet. Valtiot eivät kuitenkaan olleet valmiita luopumaan näistä järjestelyistä. Sen sijaan ne sallivat XXIV artiklassa niiden jatkamisen sekä uusien tulliliittojen ja vapaakauppa-alueiden solmimisen edellyttäen, että ne täyttävät tietyt ehdot. Tulliliittojen ja vapaakauppa-alueiden sallimisen perustelut esitetään XXIV artiklan 4 kohdassa, jossa sopimuspuolet tunnustavat valtioiden talouksien välisen tiiviimmän taloudellisen yhdentymisen toivottavuuden edellyttäen, että se helpottaa näiden talouksien välistä kauppaa eikä aiheuta esteitä muille valtioille.

näin ollen tulliliittojen ja vapaakauppa-alueiden perustamisen tai ylläpitämisen edellytyksenä on, että tulliliiton tai vapaakauppa-alueen ulkopuolisiin valtioihin sovellettavien tullien ja määräysten “yleinen vaikutus” ei ole “korkeampi tai rajoittavampi” kuin tulliliiton tai vapaakauppa-alueen osapuolten tullit ja määräykset olivat ennen taloudellista yhdentymistä koskevan järjestelyn voimaantuloa. Lisäksi sen varmistamiseksi, että tulliliitot ja vapaakauppa-alueet todella vapauttavat kaupan, XXIV artiklassa määritellään tulliliitto sellaiseksi, jossa jäsen valtioiden välisen kaupan tullit ja määräykset poistetaan tietyin poikkeuksin suurelta osin niiden alueelta peräisin olevien tuotteiden kaupasta. Sama vaatimus koskee vapaakauppa-alueita.

näitä sääntöjä, jotka koskevat tulliliittoa tai vapaakauppa-aluetta ja jotka ovat GATT-sopimuksen mukaisia, on tunnetusti vaikea soveltaa, minkä vuoksi GATT ei ole koskaan tosiasiallisesti valvonut etuuskohteluun perustuvia taloudellisia järjestelyjä. Tulliliittojen merkittävin kehitys GATT-kaudella oli Euroopan talousyhteisön (jäljempänä “ETY”) perustaminen. Gattin sopimuspuolet ja ETY: n neuvottelijat tekivät tiivistä yhteistyötä, eikä ETY: tä vastaan lopulta esitetty XXIV artiklan mukaisia vastalauseita. Dillonin kierroksen aikaan 1959-1962 EEC oli todellisuutta kansainvälisissä kauppaneuvotteluissa. Vaikka Euroopan yhteisöistä ei koskaan tullut Gattin jäseniä, Euroopan yhteisöistä, kuten ETY: stä oli tullut, tuli WTO: n alkuperäinen jäsen.

muut Gattin määräykset

Gattin keskeisten velvoitteiden lisäksi on olemassa useita muita määräyksiä, jotka koskevat tuolloin merkittäviä erityiskysymyksiä, tai hortatorisia määräyksiä, jotka eivät sisältäneet erityisiä velvoitteita. Näitä ovat muun muassa elokuviin, kauttakulkuvapauteen ja maksutaseen turvaamiseen liittyvät säännökset. Sisällöllisemmät säännökset koskevat polkumyynti-ja tasoitustulleja, alkuperämerkintöjä, tukia ja valtion kauppaa. Jotkin niistä saivat lisää painoarvoa WTO: n perustamisen myötä.

GATT 1947: n kauppaa ja kehitystä koskeva IV osa lisättiin vuonna 1965, koska GATT ei tunnustanut kehitysmaiden erityistarpeita ja koska suosituimmuuskohtelun yleinen soveltaminen ei ollut niille eduksi. Niinpä he hakivat etuusjärjestelyjä. Vaikka Gattin alkuperäisessä tekstissä tunnustettiin jonkin verran taloudellisen kehityksen tarve, ajatus etuuskohtelusta keinona tähän tavoitteeseen oli kiistanalainen. XXXVI artiklan määräyksissä tunnustetaan kehitysongelma, XXXVII artiklassa määrätään kehittyneiden sopimuspuolten sitoumuksista ja XXXVII artiklassa määrätään yhteisestä toiminnasta. Tarkoituksena on kuitenkin, että kehittyneet valtiot ottavat huomioon kehitysmaiden erityistuotteet neuvotellessaan tullimyönnytyksistä, eivät poikkea SUOSITUIMMUUSKOHTELUSTA ja tarjoa etuuskohtelua kehitysmaille. Vasta vuonna 1979 tehdyllä etuuskohtelua ja edullisempaa kohtelua koskevalla päätöksellä (“Valtuuttamislauseke”) kehittyneille sopimuspuolille myönnettiin vapautus SUOSITUIMMUUSKOHTELUSTA, jotta kehitysmaat saisivat tullimyönnytyksissään erityiskohtelun tai erilaisen kohtelun. Mutta se oli vaihtoehto myöntää Suosituimmuuskohtelu; siihen ei ollut mitään velvollisuutta.

institutionaaliset määräykset

koska GATT oli vain väliaikainen järjestely ITO: n voimaantuloa odotettaessa, ei annettu määräyksiä laitoksista, joiden kautta järjestely toimisi. Sopimuspuolten oli määrä kokoontua aika ajoin, ja niiden XXV artiklan mukaisella” yhteisellä toiminnallaan ” oli tarkoitus helpottaa ja edistää sopimuksen tavoitteita. Jokaisella sopimusosapuolella tuli olla yksi ääni ja päätökset piti tehdä enemmistöäänestyksellä, joskin konsensuspäätöksentekoon kehittyi käytäntö. Ainoa sopimuspuolille XXV artiklan nojalla myönnetty erityisvaltuus oli GATT-velvoitteista luopuminen. Kun sopimuspuolet toimivat yhdessä tällä tavoin, ne tunnettiin GATT-neuvostona, täysistuntona eikä toimeenpanevana elimenä, josta ei ole määräyksiä GATTISSA itsessään.

yksi asia, jota GATT käsitteli, oli se, miten osapuolten väliset erimielisyydet sopimuksen toimivuudesta oli käsiteltävä. XXII artiklassa määrätään osapuolten kuulemisesta. Sopimuspuolen on “otettava myötämielisesti huomioon” toisen sopimuspuolen edustustot “kaikissa sopimuksen toimintaan vaikuttavissa asioissa”. Jos neuvotteluissa ei päästä tyydyttävään ratkaisuun, sopimuspuoli voi neuvotella asiasta täysjäsenvaltioiden kanssa.

XXIII artiklassa, jonka otsikkona on “mitätöivät tai heikentävät vaikutukset”, määrätään tarkemmin sopimuspuolten välisistä erimielisyyksistä. Se koskee tilanteita, joissa sopimuspuoli katsoo, että sille Sopimuksen perusteella kuuluva etu on “mitätöity tai se on heikentynyt” tai että sopimuksen mukaisen tavoitteen saavuttaminen on heikentynyt. Tämä voi johtua siitä, että toinen sopimuspuoli ei ole “täyttänyt tämän Sopimuksen mukaisia velvoitteitaan” tai toisen sopimuspuolen toimista “riippumatta siitä, onko se ristiriidassa tämän sopimuksen määräysten kanssa” tai “muusta tilanteesta”.

tällaisissa tapauksissa sopimuspuoli voi esittää toiselle sopimuspuolelle kirjallisia huomautuksia asian tyydyttävään ratkaisuun pääsemiseksi. Jos asiaa ei ole vieläkään ratkaistu, sopimuspuoli voi siirtää sen sopimuspuolten käsiteltäväksi. Sopimuspuolet tutkivat asiaa ja voivat antaa osapuolille suosituksia tai tehdä ratkaisun. Jos sopimuspuolet pitävät asiaa riittävän vakavana, se voi valtuuttaa sopimuspuolen keskeyttämään sopimuksen mukaisten myönnytysten tai muiden velvoitteiden soveltamisen toiseen sopimuspuoleen.

XXIII artiklan määräyksissä on kolme tärkeää näkökohtaa.

ensinnäkin oikeutta vedota toiseen osapuoleen ja kääntyä sopimuspuolten puoleen sovellettiin sekä silloin, kun toinen sopimuspuoli oli väitetysti rikkonut sopimuksen ehtoja, että silloin, kun kyseinen sopimuspuoli oli toteuttanut toimia, jotka eivät rikkoneet sopimuksen ehtoja, joita kutsutaan nimellä “non-breaklification or impression”. Tämä oli vastaus yhteen neuvottelijoiden tärkeimmistä huolenaiheista eli siihen, että tariffimyönnytykset voisivat heikentyä sellaisen hallituksen toimilla, joka ei ole ristiriidassa sopimuksen kanssa, mutta jolla tosiasiallisesti poistetaan toisen sopimuspuolen sovitusta tariffimyönnytyksestä odottama hyöty, esimerkiksi ottamalla käyttöön tariffiluokitus, jossa sopimuspuolen tuotteet eivät kuulu käyttöoikeussopimuksesta hyötyviin tuotteisiin.

toiseksi, vaikka sopimuspuolten oli määrä tutkia valituksia, antaa suosituksia sopimuspuolelle ja tehdä päätöksiä, ei määrätty mitään menettelyä siitä, miten tämä olisi tehtävä. Sopimuspuolet käsittivät kaikki Gattin sopimuspuolet, joten tutkimukset, suositukset ja päätökset oli tehtävä yhdessä.

kolmanneksi XXIII artiklassa määrätään kostotoimista sopimuspuolta vastaan, joka on toiminut mitätöidäkseen tai heikentääkseen toisen sopimuspuolen etuja. Sopimuspuolet voivat antaa sopimuspuolelle luvan keskeyttää toiselle sopimuspuolelle myönnytykset tai muut velvoitteet. XXIII artiklaan sisältyy näin ollen seuraamusjärjestelmä, jossa mitätöivät tai heikentävät vaikutukset on todettu.

Gattin osuus

alustavasta ja väliaikaisesta luonteestaan huolimatta GATT toimi lähes 50 vuotta, ennen kuin se liitettiin WTO: hon. Uruguayn kierroksen monenväliset kauppaneuvottelut, jotka johtivat WTO: hon, eivät muuttaneet Gattia. Sen sijaan se sisällytti GATT: n yhdeksi monenvälisistä tavarakauppasopimuksista GATT 1994: nä. Näitä olivat GATT 1947, GATT 1947: n voimassaolon aikana voimaan tulleet oikeudelliset sopimukset, kaikki GATT: n mukaiset tariffimyönnytysten pöytäkirjat ja todistukset, kaikki liittymispöytäkirjat, kaikki GATT: n nojalla myönnetyt poikkeukset sekä GATT: n erityismääräysten tulkintaa koskevat sopimukset. Lyhyesti sanottuna kaikki Gattin aikana tapahtunut sisällytettiin WTO: hon nimellä GATT 1994. Alkuperäinen GATT 1947 säilytettiin koskemattomana, vaikka nyt osana GATT 1994. Tätä kaikkea alettiin kutsua WTO: ssa”GATT-säännöstöksi”.

mutta GATT 1947: n vaikutus ulottui pidemmälle kuin sen sisällyttäminen GATT 1994: ään. Monet Uruguayn kierroksen aikana tehdyistä WTO: n monenvälisistä kauppasopimuksista olivat itse asiassa Gattin määräysten ekstrapolointeja. Näitä olivat muun muassa terveys-ja kasvinsuojelutoimenpiteitä, polkumyynnin vastaisia toimenpiteitä, tukia sekä tasoitustoimenpiteitä ja suojatoimenpiteitä koskevat sopimukset. Kaikki nämä sopimukset perustuvat GATT 1947: n erityismääräyksiin, mutta niillä ei kumottu näitä GATT: n määräyksiä. Yksi WTO: n monenvälisten kauppasopimusten tulkinnan haasteista on ollut niiden täsmällisen suhteen ilmaiseminen Gattin nykyisiin määräyksiin.

vuoden 1947 GATT-sopimus loi perustan uudelle kansainvälisen kaupan järjestelmälle kahdella muulla tärkeällä tavalla: Ensinnäkin tullineuvottelut ja toiseksi riitojen ratkaiseminen.

Tariffineuvottelut

XXVIII bis artiklassa määrättiin, että Gattin sopimuspuolet voivat tukea neuvotteluja tullinalennuksista tunnustaen, että tullinalennuksilla on suuri merkitys kansainvälisen kaupan laajentumiselle. Siinä säädetään myös, että tariffineuvotteluja voidaan käydä tuotekohtaisesti ja että niiden onnistuminen riippuu osapuolten osallistumisesta, jotka harjoittavat huomattavaa osaa kaupastaan toistensa kanssa. Tämä tietenkin tunnusti suosituimmuuskohtelun keskeisyyden. Se, mihin nämä osapuolet suostuvat, annettaisiin Gattin i artiklan nojalla kaikille sopimuspuolille.

tullien alentaminen kauppaneuvottelujen avulla oli Gattin suuri saavutus. GATT-kaudella oli kahdeksan neuvottelukierrosta, jotka huipentuivat Uruguayn kierrokseen, joka johti myös WTO: n perustamiseen. Aluksi neuvottelukierrokset käytiin kahdenvälisesti “tarjous-ja pyyntöjärjestelmällä”, jossa kukin maa yksilöi muita maita, joiden osalta se oli valmis alentamaan tulleja vastineeksi pyynnön esittäneelle maalle vastavuoroisista tullinalennuksista. Neuvottelujen tuloksena syntynyttä sopimusta tullien alentamisesta kutsuttiin tariffien “sitomiseksi”. Myöhemmin ” kierroksia “tehtiin enemmän monenvälisesti ja sovittiin” kautta linjan ” tullien alennuksista. Näitä neuvottelukierroksia hallitsivat suurimmat kauppaa harjoittavat taloudet-Yhdysvallat, Euroopan maat ja Japani.

Gattin neuvottelukierroksilla onnistuttiin erittäin hyvin alentamaan tulleja, mikä johti lähes 40 prosentin alennukseen teollisuustuotteiden tulleissa. Myöhemmin alkoi neuvottelukierros, johon sisältyi sitoumuksia vähentää tullien ulkopuolisia kaupan esteitä. Kennedyn kierroksella (1964-1967) käsiteltiin polkumyynnin vastaista toimintaa ja Tokion kierroksella (1973-1979) tehtiin sopimuksia (“koodeja”) muun muassa polkumyynnin vastaisesta toiminnasta, julkisten hankintojen tukemisesta ja kaupan teknisistä esteistä. Nämä koodit eivät automaattisesti kuuluneet Valtion GATT-velvoitteisiin. Valtioiden oli erityisesti hyväksyttävä jokainen säännöstö, eivätkä ne koskaan saaneet hyväksyntää kaikilta Gattin sopimuspuolilta. Nämä säännöstöt kuitenkin loivat perustan niiden aiheiden kattavammalle käsittelylle WTO-sopimuksissa.

Riitojen ratkaiseminen

tapa, jolla riitoja käsiteltiin GATT-sopimuksen mukaisesti, kehittyi puheenjohtajan riidan ratkaisusta työryhmän perustamiseen käsittelemään asiaa ja neuvomaan sopimuspuolia, muodollisempaan järjestelmään, johon kuuluisi kolmihenkinen “raati”. Lautakunnan tehtävänä oli tutkia asiaa, pyrkiä sopimaan riidan osapuolten välillä ja viime kädessä neuvoa sopimuspuolia mitätöivien tai heikentävien vaikutusten suhteen sekä antaa suositus riidan ratkaisemiseksi. GATT-lautakunnat vastaanottaisivat osapuolten kirjalliset huomautukset, järjestäisivät niiden kanssa kaksi kokousta, antaisivat väliraportin osapuolille kommentoitavaksi ja sen jälkeen loppuraportin. Tämä prosessi tietyin muutoksin sisällytettiin WTO: n riitojenratkaisumenettelyyn, joka hyväksyttiin WTO: n riitojenratkaisumenettelyä koskevassa sopimuksessa, joka on nykyään WTO: n riitojenratkaisumenettelyn perusta. GATT-paneelin päätöksiin viitataan usein WTO: n paneeleissa tulkitessaan WTO-sopimuksia.

GATT 1947-sopimuksen mukaisen riitojenratkaisun tehokkaan toiminnan esteenä oli konsensuspäätöksenteko. Lautakunnan perustamispäätös edellytti yksimielisyyttä, ja päätös lautakunnan suosituksen hyväksymisestä edellytti myös yksimielisyyttä. Kussakin tapauksessa tämä tarkoitti sitä, että riidan kohteena olevan osapuolen tuki ja lautakuntakertomuksen suosituksessa hävinneen osapuolen tuki oli tarpeen. Suuri muutos WTO: n riitojenratkaisussa oli konsensussäännön kumoaminen, joten oli oltava yksimielisyys paneelin perustamista vastaan ja yksimielisyys paneelin suosituksen hylkäämisestä. Niinpä WTO otti käyttöön GATT-riitojenratkaisujärjestelmän ja muutti sen käytännössä pakolliseksi ja sitovaksi prosessiksi.

Gattin aikana ei varsinaisesti käytetty kostotoimia myönnytysten peruuttamisen kautta. Yhdessä tapauksessa kosto oli sallittua, mutta todellisuudessa siihen ei koskaan ryhdytty. WTO: n puitteissa myönnytysten peruuttaminen on kuitenkin saanut paljon suuremman roolin.