yksinkertaiset esimerkit Intertekstuaalisuudesta paremman ymmärryksen aikaansaamiseksi

usein lainaamme lauseita, käsitteitä tai ideoita muista teoksista heijastaaksemme omaamme. Tätä kutsutaan intertekstuaalisuudeksi. Penlighten auttaa ymmärtämään tätä kirjallista käsitettä edelleen intertekstuaalisuuden esimerkkien avulla.

Tiesitkö?

vanhin esimerkki intertekstuaalisuudesta on uusi testamentti, joka lainaa tai siteeraa Vanhaa Testamenttia.

Shrek on yksi suosituimmista lastenelokuvien sarjoista. Se kertoo jättiläisestä, Shrekistä, joka nai prinsessa Fionan, joka osoittautuu myös jättiläiseksi, ja kertoo heidän seikkailuistaan parhaan ystävänsä, puhuvan aasin kanssa. Elokuvassa on useita muitakin hahmoja, jotka osallistuvat seikkailuihinsa. Nämä merkit ovat Saapasjalkakissa, haltijatar, prinssi hurmaava, piparkakku mies, Pinokkio, kuningas Artie, Iso Paha Susi, kolme pientä sikaa, kolme sokeaa hiirtä, ruma Sisarpuolet, Tuhkimo, Lumikki, Prinsessa Ruusunen, Merlin Velho, ja niin edelleen. Jos katsomme tarkemmin, voimme tunnistaa edellä mainitut hahmot eri tarinoiden, tarujen ja satujen osiksi. Shrek-elokuvasarja kutoo näitä hahmoja tarinaansa viihdyttävämmäksi. Näiden sivuhahmojen mukanaolo tekee Shrekistä myös sadun. Tätä käsitettä kutsutaan intertekstuaalisuudeksi. Se on kirjallinen käsite. Otetaanpa siitä lisää selvää.

määritelmä

sanan sanotaan olevan peräisin latinan sanasta intertexto, joka tarkoittaa sekoittumista kudottaessa.

Merriam-Webster-sanakirjan mukaan intertekstuaalisuudella tarkoitetaan tekstin ja muiden tekstin luomisen tai tulkinnan perustaksi otettujen tekstien monimutkaista keskinäissuhdetta.

M. H.: n kirjoittaman sanaston mukaan Abramsin mukaan intertekstuaalisuutta käytetään merkitsemään sitä moninaista tapaa, jolla jokin kirjallinen teksti koostuu muista teksteistä, sen avoimilla tai peitellyillä lainauksilla ja viittauksilla, sen toistoilla ja muunnoksilla aikaisempien tekstien muodollisissa ja aineellisissa piirteissä tai yksinkertaisesti sen väistämättömällä osallistumisella kielellisten ja kirjallisten konventioiden ja menettelyjen yhteiseen kokoelmaan, jotka ovat “aina jo” paikallaan ja muodostavat ne puheet, joihin olemme syntyneet…. jokainen teksti on itse asiassa”intertext” -sivusto risteyskohdassa lukemattomien muiden tekstien, ja olemassa vain kautta sen suhteet muihin teksteihin.

merkitys

Termin keksi ensimmäisenä bulgarialais-ranskalainen filosofi ja kirjallisuuskriitikko Julia Kristeva vuonna 1966. Termi perustui sveitsiläisen kielitieteilijän ja semioottisen Ferdinand de Saussuren semioottisiin tutkimuksiin siitä, miten merkit syntyvät tekstissä ja dialogissa (venäläisen filosofin ja kirjallisuuskriitikon Mihail Bahtinin tutkimukset), joka tutkii kunkin tekstin useita merkityksiä.

se tukee myös ranskalaisen kirjallisuusteoreetikon ja filosofin Roland Barthesin teoriaa, jonka mukaan luoja ja luomakunta eivät liity toisiinsa. Luomisen eli tekstinlukijoiden merkitys ja suhde tekstiverkostoon tuli esille lukuprosessissa.

Kristevan mukaan lukijat saavat uutta tekstiä lukiessaan aina vaikutteita muista teksteistä, joita he ovat lukeneet aiemmin. Kun kirjailija lainaa muita tekstejä kirjoittaessaan omaansa, hän liittää teokseensa myös merkityskerroksia. Kun tuota teosta luetaan muiden valossa, se antaa sille uuden merkityksen ja tulkinnan. Kristevan mukaan mikä tahansa teksti rakentuu lainausten mosaiikiksi; mikä tahansa teksti on toisen imeytymistä ja muuntumista.

Graham Allen selittää käsitteen näin―intertekstuaalisuus tuntuu niin hyödylliseltä termiltä, koska se tuo esiin käsitteitä relationaalisuudesta, keskinäisestä riippuvuudesta ja keskinäisestä riippuvuudesta modernissa kulttuurielämässä. Postmodernina aikakautena teoreetikot väittävät usein, ettei ole enää mahdollista puhua omaperäisyydestä tai taiteellisen esineen ainutlaatuisuudesta, oli se sitten maalaus tai romaani, koska jokainen taiteellinen esine on niin selvästi koottu jo olemassa olevan taiteen palasista.

Intertekstuaalisuuden tyypit

laajemmassa merkityksessä intertekstuaalisuutta on kahdenlaisia: pysty-ja horisontaalisia. Australialainen tutkija John Fiske teki tämän eron. Horisontaalisella intertekstuaalisuudella tarkoitetaan saman tason viittauksia eli muihin kirjoihin viittaavia kirjoja. Toisaalta vertikaalinen intertekstuaalisuus tarkoittaa elokuviin, lauluihin jne. viittaavaa kirjaa. Se voi tapahtua myös päinvastoin.

näiden kahden lisäksi kirjallisia välineitä ovat viittaukset, lainaukset, kalkki, plagiointi, kääntäminen, pastissi, parodia jne., ovat erilaisia intertekstuaalisuus.

esimerkkejä

► joille Ernest Hemingway

Hemingway on perustanut vuonna 1940 julkaistun romaaninsa nimen John Donnen runoon XVII Meditation. Ote runosta julkaistaan yleensä nimellä ” No Man is an Island.”Romaanin nimi on otettu” ja siksi koskaan lähettää tietää kenelle kellot soivat; se tolls sinulle.”Hemingway sisällyttää myös Donnen filosofian tarinaansa, jonka taustalla on Espanjan sisällissota. Kahden kirjallisen teoksen välinen intertekstuaalisuus on laajentanut romaanin teemaa.

► William Goldingin

Golding piirtää R. L. Stevensonin Aarresaaresta nuorten poikien seikkailuteeman yksinäisellä saarella. Hän kuitenkin muutti Stevensonin yleviä tarinoita seikkailuista tarinoiksi siitä, kuinka raakuus voi vallata viattomuuden, aiheuttaa sivistyksen menetyksen ja kuvata karmeaa todellisuutta.

► F. Scott Fitzgeraldin Suuri Kultahattu

Fitzgerald viittaa T. S. Eliotin runoon The Waste Land, joka julkaistiin kaksi vuotta ennen romaania. Eliotin runon tavoin Kultahattu esittää karua maata, tuhkalaaksoa, jossa mikään ei kasva. Molemmissa kirjallisissa teoksissa maata kutsutaan hengellisesti kuolleeksi. Fitzgeraldin tuhkamaassa on vain sään runtelemaa mainosta, ja Eliotin autiomaassa on kasa rikkinäisiä kuvia. Fitzgeraldin romaani viittaa myös kreikkalaiseen kuningas Midaksen myyttiin.

► Jean Rhys

Rhys ottaa hahmon, Herra Rochesterin vaimon, Emily Bronte ‘ s Jane Eyrestä ja luo sille vaihtoehtoisen tarinan. Hän muuttaa romaaninsa asetelmaa ja tarjoaa hahmoilleen taustatarinan, jolla hän voi kirjoittaa tarinan rouva Rochesterin näkökulmasta. Hän käsittelee myös muun muassa rasismia, naisen roolia ja kolonisaatiota.

► Sylvia Plathin Daddy

kun runon kertoja puhuu isästään, hän kuvailee tätä “Mein Kampf” – näköiseksi. Se viittaa natsijohtaja Adolf Hitlerin samannimiseen omaelämäkertaan. Tämä viittauskohta tekee kertojan isän luonteesta silmiinpistävämmän.

► vuoden 1995 yhdysvaltalainen komedia Clueless perustuu löyhästi Jane Austenin Emmaan. Yhteys näkyy niin Harry Potter-sarjoissa kuin Taru sormusten herrasta-sarjassakin. Molemmissa tapauksissa protagonisti on orpo, molemmilla on Pimeyden valtiaat ja molemmilla on viisaita vanhoja velhoja, jotka auttavat päähenkilöitä. Samoin suosittu animaatiosarja Simpsonit tiedetään ottavan käyttöön useita hahmoja ja kohtauksia eri elokuvista.