jokapäiväinen elämä

toisen maailmansodan loppuvaiheessa Kanadassa (ja monissa muissa maissa) koettiin 1960-luvullakestynyt suurten ikäluokkien nousukausi. syntyneiden lasten määrä kasvoi jyrkästi verrattuna lamavuosiin, jolloin köyhyys pakotti monet perustamaan hyvin pienen perheen. Myös maahanmuutto lisääntyi jälleen Laman ja toisen maailmansodan aikana. Tämän seurauksena ikääntyneiden osuus kasvoi Kanadassa paljon hitaammin kuin 1930-luvulla ja jopa laski joinakin vuosina, kun taas nuorten määrä lisääntyi.

toisen maailmansodan jälkeen teollistuminen jatkui Kanadassa, mutta hitaammin. 1950-ja 1960-luvut olivat Kanadassa suurelta osin taloudellisen vakauden ja vaurauden vuosia. Hinnat tasaantuivat 1950-luvun alussa Korean sodan loputtua, ja ulkomaankauppa harmaantui. Nopeimmin kasvava osa taloudesta tuli palveluala, johon kuului monia ammatti-ja toimistotehtäviä, joita kutsutaan myös”valkokaulustehtäviksi”. Näillä oli taipumus maksaa korkeampia palkkoja kuin teollisilla, joten yhä useammilla oli nyt varaa säästää eläkettä varten.

myös Liittojen voima ja vaikutusvalta jatkoi kasvuaan. Vuonna 1956 Canadian Congress of Labour yhdistyi Trades and Labour Congresin kanssa Kanadan Labour Congressiksi. Kanadan työväenpuolueen kongressi oli edelleen eturintamassa taistelussa maksuihin perustuvien eläkkeiden puolesta, mikä johti Kanadan eläkejärjestelmän käyttöönottoon.

tästä vauraudesta huolimatta maata vaivasivat edelleen lukuisat sosiaaliset ongelmat. Talouskasvun hidastuessa 1950-luvun lopulla sosiaaliturvakysymys nousi jälleen tärkeään asemaan, ja uusia aloitteita tehtiin vanhuuden, työttömyyden ja sairauden aikaisten kanadalaisten auttamiseksi. Työttömyystuki säädettiin vuonna 1956 täydentämään vuonna 1940 aloitettua työttömyysvakuutusohjelmaa. Ennen vuotta 1957 ei ollut olemassa kansallisia vakuutusohjelmia, ja kun lääketieteellinen tekniikka parani, hoidon saamisen kustannukset tulivat yhä kalliimmiksi monille ihmisille. Vuonna 1957 kansallisen sairaanhoitovakuutuksen käyttöönotto paransi tilannetta.

näiden kansallisten sosiaaliohjelmien edut auttoivat kehittämään monien ihmisten keskuudessa laajalle levinneen käsityksen siitä, että kaikille kanadalaisille voitaisiin ja pitäisi taata perusturva taloudelliselle turvallisuudelle. Tämän seurauksena kritiikki olemassa olevia ohjelmia kohtaan kasvoi tasaisesti. Vanhuusturvan, vuoden 1951 Sokealain ja vuoden 1954 Vammaislain tarjoamat varat osoittautuivat vähitellen riittämättömiksi ikäihmisille ja vammaisille. Laaja julkinen tuki näillä aloilla tehdyille aloitteille vaikutti osaltaan liittovaltion hallituksen 1960-luvun alussa tekemään päätökseen hakea perustuslain muutosta, jotta vammaiset voitaisiin ottaa mukaan Kanadan eläkejärjestelmään osallistuneiden nuorten ohella. Alkuperäinen luonnos oli koskenut vain vanhempia eloonjääneitä, koska Kanadan perustuslain pykälän 94a vuoden 1951 versiossa oli vanha ikäraja.